Sigrid Larsson Onko eläimillä sielu?Tässä artikkelissa yritetään selostaa teosofisen kirjailijan H. P. Blavatskyn (1831–91) keräämiä ajatuksia siitä, onko eläimillä sielu. Aluksi hän toteaa, että länsimaalaiset usein nauravat idän kansojen ”vanhentuneille uskonnollisille käsityksille”, joista varsinkin eläinten elämän kunnioittamista pilkataan avoimesti. Ovathan länsimaalaiset yleensä lihansyöjiä, mikä edellyttää eläinten teurastamista. Monin verroin julmempaa on eläinten tappaminen huvin vuoksi arvossa pidetyn metsästyksen uhreina, puhumattakaan länsimaalaisen tieteen käyttämästä eläinten elävinä leikkaamisesta, jota voidaan samaistaa kidutukseen. Sanotaanhan ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, että luotuaan eläimet Jumala siunasi ne ja luotuaan ihmisen antoi hänelle vallan eläinkunnan yli. Tämän on kristitty maailma käsittänyt niin, että ihmisellä on valta tappaa ja kiduttaa Jumalan siunaamaa eläinkuntaa. Näin on käynyt, vaikka Raamattu on pohjaton rakkaudessaan ihmisiin sekä laupeudessaan ja myötätunnossaan eläimiä kohtaan. Se, että näin on voinut käydä, johtuu kirjoittajan mukaan muutamien raamatunkohtien vääristä tulkinnoista. Näissä virheellisesti osoitetaan, että vaikka ihmisellä on kuolematon sielu, niin kun eläin kuolee, siitä ei jää mitään olemaan, se on siis sieluton. Kysymystä siitä, onko eläimellä sielu, on vuosisatojen kuluessa pohdittu eri tahoilla. Tuomas Akvinolaisen (1225–74) ajoilta asti on kirkko opettanut, että eläimen sielu tuhoutuu sen elimistön kuollessa. Kuitenkin kerrotaan kirkon suurten pyhimysten useassa tapauksessa herättäneen henkiin kuolleita eläimiä. Mm. Franciscus Assisilainen pelasti uunista siinä paistuvan lampaan ja herätti sen henkiin. Samoin hän sai keitetyt kalat jälleen eläviksi, uimaan kastikkeessa. Silminnäkijöitä kerrotaan olleen tuhansia, joiden joukossa oli Pyhä Sylvestrus, Francois de Paule ja Krakovan Severin. Myöhemmin kirkon korkein auktoriteetti, paavi Benedictus XIV, vahvisti nämä ihmeteot, kuitenkin lisäten selityksenä, että koska eläimen sielu Pyhän Tuomaan opin mukaan kuolee sen ruumiin mukana, niin täytyy Jumalan jokaisen tällaisen ihmetyön yhteydessä luoda jälleen herätetylle eläimelle uusi sielu, mistä seuraa, että jälleen herätetty eläin ei ole aivan sama kuin se oli ennen kuolemaansa. Kysymys eläimen sielusta kiinnosti myös muita skolastisen koulukunnan filosofeja. Näistä Cartesius piti elävää eläintä pelkkänä automaattina, hyvin käynnistettynä kellonkoneistona. Pyhä Tuomas asettaa kysymyksen, onko olentoja, jotka kokonaan häviävät, ja vastaa siihen: ”Luodussa olennossa ei ole mitään, mikä häviäisi, sillä Jumalan hyvyys ilmenee selvästi juuri siinä, että kaikki luodut olennot jäävät ainaisesti olemaan.” Kun näin on, miksi siis vain eläimen sielu poikkeaisi siitä luonnonlaista? Luonnontieteilijöitä on erityisesti askarruttanut kysymys siitä, onko eläimillä älykäs ja siis itsenäinen sielu. Lähtökohtana viitataan Ciceron (eli n. 2000 v. sitten) sanontaan ”Mikä lieneekään se, joka ajattelee, ymmärtää ja toimii, niin se on jotakin taivaallista ja jumalallista, ja siis iankaikkista.” On ymmärrettävää, että monet tiedemiehet eivät ole hyväksyneet johtopäätöstä eläimen sieluttomuudesta. Mutta mm. Frederic Cuvier, joka 30 vuotta toimi Pariisin kasvitieteellisen puutarhan eläintieteellisen osaston johtajana, esitti käsityksenään, että Cartesiuksen erehdys ja sen mukaan yleinen erehdys johtui siitä, että ei nähty eroa järjen ja vaiston välillä. – Ihmisellä on järkeä, pienellä lapsella vaistoa ja nuorella eläimellä on näitä molempia enemmän kuin lapsella. Luonnontieteilijöiden tarkat huomiot todistavat, että eläimillä on ymmärrystä. Siksi on vain toistettava Tuomas Akvinolaisen määritelmä ymmärryksestä – ”etuoikeus, mikä kuuluu ihmisen kuolemattomalle sielulle – nähdäksemme, että asianlaita on sama eläimiin nähden. Alkuperäisessä kristillisessä filosofiassa ei ole milloinkaan saarnattu julmaa oppia eläinten sieluttomuudesta. Se on ollut omiaan karkottamaan useita ihmisistä parhaimpia pois Kristuksen ja hänen oppilaittensa parista. Todellisena filosofina Leibnitz tunsi, että hänen oli pakko sisällyttää koko eläinkunta vaaralliseen kysymykseen kuolleiden ylösnousemuksesta. Hän sanoi uskovansa, että eläinten sielut ovat häviämättömiä, ja katsoi, että tämä seikka oli todistus myös ihmisen kuolemattomuudesta. Mme Blavatsky puhuu apostoli Paavalista koko luomakunnan kuolemattomuusaatteen julistajana ja huomauttaa samalla, että onneksi kristityt eivät voi kieltää Paavalin sanoja. Jospa vain kaikki tämän vihityn apostolin syvämietteiset sanat olisivat yhtä helposti ymmärrettäviä kuin ne kohdat, jotka koskevat eläinkuntaa. Silloin olisi selvästi todistettu, että kaikki tarkoittavat samaa asiaa: aineen häviämättömyys, jota materialistinen tiede opettaa, ikuinen kehityslaki, jonka kirkko kieltää, kaikkialla läsnä oleva Ainoa Elämä eli Ainoan Elementin läsnäolo koko luonnossa, jota esoteerinen filosofia opettaa sekä Roomalaiskirjeen (8:16-23) salainen merkitys. Näistä Paavalin sanoista käy ilmi, että ihmiset ja eläimet ovat samanarvoisia pyrkiessään karman lain mukaisesti kärsimyksien kautta päämäärää kohti. Lunastuksen toivo katoavaisuuden orjuudesta on yhteinen kaikille eläville olennoille, ei vain ihmisille. ”Kun ihmiset kerran tulevat vakuuttuneeksi siitä, että eläimet ovat yhtä ikuisia olentoja kuin me itse olemme, silloin ihmiset ja heidän hallituksensa tekevät lopun häpeällisestä eläinten elävänä silpomisesta ja muusta barbaarisesta eläinten kiduttamisesta.” Elonpyörä — 1961 n:o 2 Lisää aiheesta:
|